Junioriliikunta Suomessa

Suomalaisen junioriliikunnan tulevaisuus on kuin huolella venytetty aamujumppa: se vaatii kärsivällisyyttä, uusia suuntia ja ripauksen huumoria perinteisen puurtamisen lomaan. Junioriliikunta ei saa olla mikään jäykkä muinaisjäänne, joka kännykkäänsä räpläten ihmettelee, miksi lapset valitsevat mieluummin mobiilipelit kuin pihapallon. Ei, junioriliikunnan pitää olla taipuvaista, kehittyvää ja siten houkuttelevaa kaikille – ei pelkästään niille, joiden suonissa virtaa urheiluhulluus vuorokauden ympäri. Liikunnan ja urheilun tulee olla myös palkitsevaa monessa mielessä. Oli palkintona sitten pokaalit, mitalit, lahjakortit tai jokin aineeton vastine, se ei välttämättä riitä ellei liikunta ole hauskaa.

Kuinka tavoittaa sohvalta lapset liikkumaan

Aloitetaan tämä tarina vaikka yhdellä pienellä, mutta merkittävällä havainnolla: Suomessa moni lapsi tutustuu liikuntaan pelkän urheiluseuran kautta. Se on tietenkin hyvä perusta, mutta entä ne lapset, jotka mieluummin istuvat sohvannurkassa kuin juoksevat maaliin asti kieli vyön alla? Junioriliikuntaa on kehitettävä suuntaan, joka tavoittaa myös nämä "sohvaperunat". Ei kannata pelätä sitä tosiasiaa, että kaikki eivät syty jalkapallosta tai jääkiekosta; monelle voi riittää keilaus, tanssillinen temppukoulu tai vaikka perheen yhteiset pyöräretket lähimetsässä. Junioriliikunnan tulevaisuus on monipuolisuus – tämä sana kannattaa painaa mieleen niin, että se pysyy siellä yhtä varmasti kuin aapisen aakkoset.

Jos junioriliikunta haluaa menestyä, sen on oltava läsnä siellä missä lapsetkin ovat. Tämä ei tarkoita, että seurajohtajien pitäisi polttaa piippua virtuaalilasit päässä, vaan sitä, että ymmärretään, miten nykyajan junnut viihdyttävät itseään. Sosiaalinen media, pelit ja mobiililaitteet ovat iso osa lasten ja nuorten arkea – niihin kannattaa tarttua eikä tyrmätä niitä pelkkänä pahuutena. TikTokissa voi tehdä tempauksia, jotka innostavat lapsia liikkumaan, olipa kyse hassusta tanssihaasteesta tai pallonkäsittelyvideosta. Kun "somesedät" ja kriitikot nostavat kulmakarvojaan, ei kannata katsoa taaksepäin vaan jatkaa kohti uusia virtuaalisia kenttiä. Junioriliikunnan on kuljettava kehityksen aallonharjalla, eikä se saa hukkua kuiviin kaavoihin.

Liikuntaa kouluarkeen

Yksi konkreettinen vinkki on lisätä liikettä koulujen arkeen ilman, että nuoret kokevat sen pakkopullana. Välituntiliikunta voisi olla innovatiivisempaa sen sijaan, että yritetään saada kaikki juoksemaan hiki otsalla ja silmät pyöreinä. Miksei koulujen pihoilla voisi olla köysiratoja, pieniä parkour-alueita tai pehmustettuja telineitä, joilla voisi hyppelehtiä turvallisesti? Ei tarvitse olla supersankari pärjätäkseen: tärkeintä on, että liikkuminen on hauskaa ja vähän yllättävää – niin, että välitunnille mennään fiiliksellä ”nyt tehdään jotain siistiä” eikä vain tuijoteta kännykkää.

Tämä vie ajatukset myös vanhempien rooliin: he eivät ole vain kuskeja, jotka hoitavat lapset harjoituksiin ja siirtyvät sitten takaisin sohvan pohjalle. Vanhemmat voivat olla esikuvia, jotka innostavat ja näyttävät mallia. Voisiko perheen viikkokävelyistä tehdä seikkailun, jossa kartalta etsitään kätköjä tai ihmetellään luonnon pieniä ihmeitä? Tai miksi ei pyöräretken lomassa rakentaisi pientä esterataa pihamaalle? Liikuntarutiinit syntyvät pienistä arjen hetkistä, ja jos ne toteutetaan hauskasti yhdessä, perheen junioritkin innostuvat todennäköisemmin.

Ei pelkkien ammattilaisten tehtävä

Vastuuta ei kannata sysätä kokonaan ammattilaisten varaan. Toki valmentajat ovat tärkeitä ja osaavia, mutta lasten liikunnallisessa kasvussa tarvitaan monialaista yhteistyötä. Eikä se tarkoita pelkkää liiton tai kunnan kaavakkeiden täyttämistä, vaan eri toimijoiden – koulujen, seurojen, perheiden ja muiden harrastetahojen – verkoston tiivistämistä. Kun kaikki istuvat saman pöydän ääreen, päästään pelaamaan ihan eri tasolla verrattuna siihen, että jokainen murisee omassa nurkassaan. Yhteistyön puute on kuin lenkkiporukka, jossa jokainen lähtee eri suuntaan – tuloksena on vain tuskaa ja turhautumista.

Liian vakavasti junioriliikuntaa ei tarvitse ottaa. Tärkeintä on, että lasten ja nuorten mielikuva liikunnasta on ennen kaikkea hauska, ei ikävä suoritus tai taakka. Jos valmentaja keksii kesken harjoitusten hassun leikkimielisen kisan tai nauravien kaverien ringin, tuota ideaa kannattaa vaalia. Liikuntaan pitää sisällyttää sitä samaa lapsenmielisyyttä, joka saa koulun pihalla tikkaa heittävän 8-vuotiaan nauramaan vielä kotimatkallakin.