torstai 23.9.2021 | 20:16
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kolumni

Tuula Kailajärven kolumni: Päiväkahviseuraa tarjolla

To 6.5.2021 klo 06:00

Olet lukenut 1/5 ilmaista artikkelia.

Jokin aika sitten kilahti facebookiin uusi kaveripyyntö. Aamupäivän tunteina sen huomasin ja miltei klikkasin myöntymyksen, koska tiesin henkilön. Olin hiukan otettukin pyynnöstä. Yleensä en huoli ollenkaan tuntemettomia kaveriksi. Raja oli aiemmin vieläkin tiukempi - ei muita kuin oikeita ystäviä! Myöhemmin kuulin, että henkilön vaimo oli kuollut ko päivänä.

Kolmen kuukauden kuluttua tuli yksityisviesti! Hän valitti, kuinka on niin ikävä naisseuraa - pohdin kuumeisesti mitä vastaisin. En voinut oikein vastata mitään, sitäkään - että ehkä en hänelle naisseuraksi ryhtyisi. Mielestäni tilanne oli niin outo, että teki mieli katsoa mitä on tulossa!

Yöllä, kun uni pakenee, ajatukset usein laukkaavat. Mietin - mitähän jos olisinkin ottanut tilaisuudesta ”vaarin”. Olisinhan voinut vaikka heittäytyä seikkailuun!

Mitä jos olisin ehdottanut tapaamista, tulevani junalla seuraavana viikonloppuna päiväkahville. Olisin ystävällisesti sopinut käytännön järjestelyista, vaikka ajankäyttöä ja mahdollista tarjoilua silmälläpitäen.

Olisin ilmoittanut, että mitään viinejä ei tarvitse varata, koska juomakseni kelpaa maito ja vesi. Kahvia kyllä joisin, joten kahvipaketin hän voisi hakea kaupasta. Tietysti pullaakin, jollei itse leivo. Itse ajattelin sieppaavani kassiin hyvin valikoituja perunoita kellarista, ehkä hirvenlihaa purkissa, että saisimme hyvät lihaperunat.

Kävisinkö kampaajalla ja vaatekaupassa – ei nyt sentään, eiköhän tässä iässä seura ole tärkeintä! Mutta kaiken varalta voisin kaivaa vanhat silmälasit laatikosta ja varata tuhdin pinon maskeja, ettei kukaan oikea ystäväni tunnistaisi. Hiukset piiloon tyyliin Tyyne Kettunen. Vielä voisin viestillä rauhoitella uutta seuralaistani, ettei tarvitse piilottaa pankkikorttia eikä perhehopeita, en ole vaarallinen, vaikka niin nopeasti tulisinkin tuttavuutta solmimaan.

Tarina ei oikeasti edennyt kuitenkaan näin suotuisissa merkeissä. Tuumittuani jonkin päivän, kirjoitin ystävällisesti osanoton vaimon poismenon johdosta.

Kirjoitin myös arvostavani häntä erilaisten kannanottojen ja artikkeleiden julkaisijana. Voisimme ehkä tavata joskus yhteisen harrastuksen parissa ja vielä tavoistani poiketen kerroin, että jos hän vielä fb- kaveriksi haluaa, voi laittaa pyynnön!

Lopuksi kuitenkin erehdyin kysymään, luuleeko hän minua mahdollisesti joksikin toiseksi henkilöksi? Siihen lauseeseen katkesi yllättäen alkanut seuranpito välillämme. En ollutkaan nuoruuden koulukaveri.

Miten yksinäistä ihmisen elämä voikaan olla, jos puolison kuoltua lapsuuden koulutoveri, jonka nimeä ei muista, valikoituu mahdolliseksi uudeksi seuraksi. Minun luokkatoverini tämä mies ei ollut.

En itke pettymyksestä, enkä sure sitä että lupaava tuttavuus päättyi seikkaan, etten ollutkaan oikea! Katselin aamupuurolla vastapäätä istuvaa oikeaa ”seuralaistani” entistäkin kiitollisempana.

Tuula Kailajärvi

vaimo, äiti ja mummu Alaviirteeltä

#