perjantai 26.2.2021 | 12:25
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kolumni

Miia Ruuttulan kolumni: Nykyiset ja entiset alakyläläiset samoilla pitkospuilla

Ke 6.1.2021 klo 06:00

Olet lukenut 1/5 ilmaista artikkelia.

Koronavuosi tuntui pitkältä. Ei vähiten siksi, että tavallisten noin neljän Lampin reissun sijaan jouduin vuonna 2020 tyytymään vain kahteen visiittiin. Niistä jälkimmäinen tapahtui jouluna.

Viisi päivää kotiseudulla osoittautui hyvinkin riittäväksi ajaksi, kun koronan pelossa sopivaa ajanvietettä olikin pyhien jälkeen yhtäkkiä vaikeampi keksiä. Onneksi sisko keksi ehdottaa, että kävisimme tutustumassa Jämsänkallion uuteen retkeilyreittiin.

Vaikka epäilin lumen tukkineen reitin polut, niin päätimme tapaninpäivänä lähteä kuitenkin kokeilemaan. Se kannatti: polut olivat auki ja liikkeellä toistakymmentä muutakin.

Uudelleen aktivoituneen Alakylän nuorisoseuran ansiosta Jämsänkalliosta on syntynyt mainio retkikohde: kartat ovat selkeät, ja kahdesta nuotiopaikasta on varmasti iloa vilkkaimpina päivinä.

Oli mukava näyttää avomiehelleni kotiseudultani muutakin kuin tasaista jokilaaksoa, niin kaunis kuin se onkin.

Viime vuosina nousseesta retkeilytrendistä kannattaisi ottaa muidenkin sivukylien kaikki irti. Hyvin hoidetut ja netistä helposti löydettävissä olevat reitit houkuttelevat alueelle paitsi entisiä kyläläisiä viettämään lomapäiviään, niin ehkä myös aivan uusia kyläläisiä.

Toinen nuorisoseuran ihailtava ponnistus on Alakylän seurojentalon kunnostus. Valitettavasti kaikilla sivukylillä ei niin suuriin projekteihin enää löydy tekijöitä eikä tiloille riittävästi käyttäjiä kuluihin nähden. Tuskinpa kaikki satavuotiaat seurojentalot enää edes soveltuvat nykyaikaiseen kylätoimintaan.

Pikkukylillä yhteisiin kokoontumisiin voisi riittää seurojentaloa pienempi ja helpommin ylläpidettävä tila, esimerkiksi kota. Pääsin tutustumaan tällaiseen ratkaisuun muutama viikko sitten työpaikkani jouluruokailussa Kontiolahden Pyytivaarassa.

Kyläläiset ovat 15 vuotta sitten pystyttäneet talkoilla kodan yhteiseksi kokoontumispaikakseen. Ulkoa päin melkein kappelia muistuttava kota on sisätiloiltaan normaalin huoneen korkuinen tila, jonka pöytien ympärille mahtuu normaalioloissa kuutisenkymmentä ihmistä.

Keskellä korkea tulisija luo tunnelmaa ja ympäröivä maisema kurkistaa sisään kapeista ikkunoista. Yhdellä seinustalla olevaan keittiöön tulee kesällä juokseva vesi.

Kota sijaitsee keskeisellä paikalla ja valettua luiskaa pitkin sisään pääsee pyörätuolillakin. Kodikas tila ihan kutsuu kerääntymään yhdessä tulen ja ruoan ympärille. Seurojentalon kaltaista tyhjänä kaikuvaa tanssilattiaa kodassa ei ole, mutta sitäkin enemmän yhteisöllisyyttä.

Kylätoimintaa kehittävien kannattaa muistaa, että seurojentaloista tuskin tulee enää saman luokan tanssipaikkoja, kuin mitä ne joskus 70-luvulla ovat olleet. Sen sijaan luonto ja maisemat eivät ole karkaamassa minnekään. Niistä riittää iloa sekä paikallisille että kaupunkiin karanneelle nuorisolle. Ajanvietettä, josta nauttiminen ei riipu koronarajoituksista vaan korkeintaan säästä.

Miia Ruuttula

entinen Toholammin alakyläläinen,

nykyisin retkeilevä citykarjalainen

#